|
Vancouverin olympialaiset tulivat ja menivät. Suomella oli utopistinen mitalitavoite, jonka toteutuminen olisi vaatinut ihmettä. Jo tammikuussa 1987 tiesin, ettei moinen tavoite toteudu enää koskaan 2000-luvun puolella. Kuinka se on mahdollista? No minäpä kerron…
Palataan siis talveen 1987. Oli lunta. Tämä talvi oli viimeinen, jolloin vielä nousin suksille niin, että sitä saattoi kutsua hiihtämiseksi. Armeijassa laputtelin vielä hikilaudoilla, mutta kun porukan taito oli mitä sattui, kersantti pisti minut aina huolehtimaan jälkipäästä. Saatoin sitten hiihdellä hännän ja kärjen välissä kertomassa kuka oli passitettu autonlavalle ja kuka sairastuvalle. Sitä ei kehtaa hiihtämisenä muistella.
Mutta, 1987 harjoituskalenteriin kertyi vielä 1000 kilometriä sivakointia. Asuin keskustassa ja hiihdin linnanpuistosta Aulangolle. Silloin vielä yhdysladut ajettiin koneella kaukaakin ja kaupungin kupeesta tosiaan pääsi Tampereentien sivustoja pitkin kaupunginpuistoon, siitä jään yli ja peltoa pitkin Aulangon hotellin ohi, nykyisen kylpylän ja golfkentän läpi suoraan Aulangon valaistulle ladulle. Laskeskelin tuolloin, että kuntoladulle päästäkseni olin sivakoinut nelisen kilometriä. Siitä sitten kiertelemään 4,4 kilometrin latua taikka kymppiä ja samat neljä kilometriä kotiin.
Tuona viimeisenä hiihtotalvena pistin merkille, että ulkoilumajan parkkipaikalla oli yhä enemmän autoja. Hiihtäjät tulivat autolla hiihtämään. Se on ymmärrettävää, jos asuu kovin kaukana kunnon ladusta. Mutta silloin, alle parikymppisenä, kun takana oli kolme 4,4 kilometrin kiekkaa, oli jotenkin uhoa nostattavaa nähdä muiden lampsivan lenkin jälkeen lämpimään autoon kun itsellä oli vielä jäljellä se tuulinen taival kotiin.
En voinut mitenkään käsittää sitä, että urheilemaan tullaan autolla! Silloin jo ajattelin, että ei näistä mitään kilpahiihtäjiä tule. Kun eteen tulee se kovin paikka, kroppa on lopussa, pää jäässä, voiteet poissa, nämä istuvat autoon ja ajavat kotiin. Jos silloin vielä taittaa sen viimeisen vastatuuliosuuden kotiin, tietää hiihtäneensä. Ei voi keskeyttää tai ei pääse kotiin. Ei voi nousta autoon. On vain hiihdettävä, mikään marina ei auta.
Ei minustakaan hiihtäjää tullut. Armeijan jälkeen en ole hiihtänyt metriäkään. Mutta ei niitä muitakaan epottomia mieshiihtäjiä ole montaa ilmaantunut Suomesta kansainvälisille kilpakentille enää noiden päivien jälkeen, ja yhä vähemmän taitaa ilmaantua. Eikä sen ole niin väliäkään. Aina ei voi voittaa kaikkia. Riittää, että voittaa itsensä.
Viime aikoina olen jättänyt kirjoittamisen minimiin ja uhrannut aikaani lukemiseen. Muutaman kuukauden aikana on tullut ahmittua taas historiaa noin 5000 sivun verran. Nyt meneillään on Peter Englundin Sodan kauneus ja kauheus. Sen jälkeen olisi vielä tarkoitus lukea muutama opus, sitten on tullut aika taas kirjoittaa itse. Ehkä.
Tuossa matkan varrella luin myös Väinö Kirstinän vuonna 1968 toimittaman Kirjoittajan työt -opuksen. Kirja on julkaistu 1968 ja Kirstinä on koonnut sen Kariston aloitteesta. Kirjassa käsitellään lähes kaikki kirjoittamisen lajit mitä kuvitella saattaa aina proosasta kuunnelmiin ja lehtiartikkeleista koulutelevision ohjelmiin.
Aika on tietysti ollut armoton mutta moni asia on pysynyt samana. Kirjailijan toimeentuloon ei suuria muutoksia ole noista ajoista tullut, ja nekin muutokset huonompaan päin. Menestyskirjoistakin Leo Kalervo (oikealta nimeltään Leo Eklin) kirjoittaa hiukan katkerahkoon sävyyn: ”Yhä useamman ostoksen motiiviksi jää vain se, että ostetaan koska muutkin ostavat tuota kirjaa; kuka tuommoisesta satamääräisestä uutuusvalikoimasta osaa muutoin mitään valitakaan.”
En oikeastaan jäänyt miettimään Kalervon kommenttia sinällään, sillä se on yleispätevä ja tosi, nyt ja aina. Havahduin siihen, etten ollut koskaan lukenut yhtäkään Leo Kalervon kirjaa, en rehellisesti sanoen ollut koskaan hänestä kuullutkaan. Pystyin tietysti helposti paikkaamaan tietämättömyyteni mutta se ei poistanut sitä onttouden tunnetta, jonka tämä tapaus aiheutti.
Onni on oikullinen ja historia armoton. Toiset se nostaa esiin, toiset unohtaa. Monet työt vaipuvat unohduksen yöhön.
Olen jo pitkään seurannut suurella mielenkiinnolla poliitikkojen puheita. En ole niinkään kiinnostunut heidän puheidensa sisällöstä vaan siitä, kuinka he yrittävät ilmaista itseään. Retoriikka on vaikea laji. Vertaukset ja värikkäät ilmaisut vaativat vankkaa sanojen sisällön ja mielikuvien tajua.
Surullisia sammakoita on päässyt suurilta ja pieniltä johtajilta. Näistä viimeisin on rakkaan pääministerimme synkeä assosiaatio, jolla hän perusteli hyvätuloisten ylimääräistä veroa. Vanhanen lausui näin:
”Kaikkein korkeimpien ansio- ja pääomatulojen verotusta voidaan kiristää määräaikaisesti esimerkiksi viideksi vuodeksi - ne koettaisiin tämän kriisin sotakorvauksiksi”
Vanhanen on varmasti pitkään miettinyt tätä kielikuvaa ja ymmärtää täysin, mitä se tarkoittaa. Sotakorvaus on sanana hyvin vahva. Jotta voidaan maksaa sotakorvauksia on täytynyt olla sota. Vanhasen logiikan mukaan talouskriisi on siis ollut sota, jonka pienituloiset ovat voittaneet suurituloisia vastaan. Sota on nyt ohi ja hävinneiden on aika maksaa voittajien kustannukset.
Siis, hetkinen? Maamme pääministeri esittää mielikuvien tasolla:
1) Talouskriisi on sotaa pienituloisten ja suurituloisten välillä
2) Sota on nyt ohi
3) Pienituloiset voittivat
4) Suurituloiset saavat maksaa sodan kulut
Epäselväksi tässä jää, kumpi hyökkäsi kumman kimppuun? Milloin sota julistettiin vai kävikö tässä kuin talvisodassa, että liikkeelle lähdettiin ilman sodanjulistusta? Kuinka tässä nyt rintamalinjat liikkuivat ja mihin suuntaan?
Vielä hämärämmäksi asia muuttuu, kun muistaa milloin suurituloiset pääsivät nauttimaan alhaisista pääomatuloveroista ja milloin ansio- ja pääomaverotus eriytettiin suurituloisten suureksi riemuksi. Sanookohan nimi Esko Aho mitään Vanhaselle? Jos Vanhanen haluaa etsiä sotasyyllisiä, niitä voi löytyä ihan oman puoluetoimiston nurkista. Tietääkseni suurituloiset maksoivat talouslaman ajan niin paljon veroja kuin voimassaoleva laki vaati.
Vahva retoriikka vaatii vahvaa yleissivistystä ja kykyä hahmottaa luotujen mielikuvien logiikkaa hiukan pitemmälle kuin lauseen viimeiseen sanaan. Kun puhutaan syyllisistä, tarkoitetaan yleensä sovittujen tapojen tai lakien rikkojia. Kun puhutaan sotasyyllisistä, puhutaan järjestäytyneestä ja laajasta agressiivisesta toiminnasta, jonka johtomiehiä halutaan identifioida. Sotakorvauksia ei makseta ilman sotaa ja nykysotia ei käydä ilman sotasyyllisiä.
Jäämme siis odottamaan Vanhasen listaa sotasyyllisistä. Kai pääministerillä on jo nimet listassa kuin joulupukilla ikään?
No, mitä tästä opimme? Älkäämme käyttäkö sanoja joiden sisältöä emme täysin ymmärrä.
Kirjailija on inha otus. Se on harvoin tyytyväinen mihinkään olotilaan. Milloin on sosiaalisia menoja liikaa, milloin liian vähän, milloin pitäisi saada kirjoittaa rauhassa, milloin ei muut saisi edes puhua kirjoittamisesta. Pahin taakka mikä voi kohdata ketään, on kirjailija miehenä, vaimona, isänä, äitinä, kaverina.
Surullinen totuus on, että kirjailija on todella onnellinen vain kirjoittaessaan. Silloin, kun hän saa elää tarinansa henkilöiden mukana, kasvaa ja tuhoutua, kasvattaa ja tuhota. Kun fiktiivinen maailma avautuu siten, ettei voi edes olla varma, onko fiktio fiktiota vai jotakin, joka on tapahtunut jossakin ihan oikeasti. Joskus tuntuu siltä, että mielikuvituksen voimalla on mahdollista imeä toinen elämä itseensä ja nähdä sen läpi.
Kirjailija on henkinen vampyyri. Se imee elämän ympäriltä itseensä, muuntaa sen omaksi elinvoimakseen ja - on onnellinen. Ainoastaan ja vain silloin. Kaikki muu on näytelmää, huonosti käsikirjoitettua, etäistä. Ainakin silloin, kun kirjailija kirjoittaa.
Internet on oman aikamme arkistokaappi. Kaikki, mitä kerran on nettiin ladattu, voidaan kaivaa esiin senkin jälkeen kun sivusto on poistettu. Uskokaa tai älkää, on olemassa yrityksiä, jotka tallettavat kovalevyilleen kaiken mahdollisen ja joskus jopa mahdottoman.
Mitä netti siis kertoo meistä? Omaksi ilokseni kaivoin esiin joitakin tietoja Juha-Pekka Koskisesta. Meitä on monta, mutta vain yksi on minun näkökannaltani aito. Olen melkoisen varma siitä, ettei kukaan muu kuin minä pysty enää päättelemään näistä linkeistä, olenko se oikeasti minä vai joku muu. Tässä muutamia esimerkkejä.
Wikipedia tuntee kirjailija Juha-Pekka Koskisen. Tämä on ilmeisen oikea osuma, mutta pitääkö kaikki yksityiskohdat sittenkään paikkansa?
Energiamarkkinaviraston päätös vuodelta 2005 on toimitettu tiedoksi kansalaisaktivisti Juha-Pekka Koskiselle. Siis, kenelle?
Matemaattinen tutkimus Suomen Pankin leivissä? Kyllä Juha-Pekka osaa, vai osaako?
Suunnistus on hyvä harrastus Juha-Pekalle?
Keksintöjä maailma tarvitsee, mutta kykeneekö Juha-Pekka tekemään niitä?
Saksanpaimenkoiraliitto antoi ansiomerkin Juha-Pekalle?
Totta vai tarua?
Miltä Juha-Pekka Koskinen sitten näyttää? Joku näistä kai?
 
Lämpimät onnittelut tutkijoille tulevaisuudessa!
Politiikka on pop, ainakin jos lehtien otsikoihin on luottamista. Vaalirahakohu on vellonut vilkkaasti ja jotkut ovat jopa yllättyneet siitä, etteivät poliitikkomme olekaan rehellisiä. No, tässä on vasta jäävuoren huippu mutta säästellään jännitystä tulevillekin vuosille.
Yllätyksekseni politiikka on sekoittanut myös syksyn kirjamarkkinoita. Lauseen kauneudella ei pääse lööppien kanteen mutta jos kirjoitetaan poliitikoista, tai kirjailija sattuu olemaan huippupoliitikon siippa, julkisuus on taattu. Tätä ei tietenkään voi laskea kirjailijoiden viaksi. Poliitikot ovat nykypäivän hovinarreja, alati kiinnostavia typeryydessään ja pöyhkeydessään. Heidän kelmeä hehkunsa valaisee väistämättä myös ympäröivän maailman.
On tietysti matalamielistä niputtaa kaikki poliitikot samaan kastiin. Joukossa on varmasti myös hyvää ainesta, joka jää itsekkäimpien tovereidensa jalkoihin. Toivoisinkin, että nämä hiljaiset veljet ja siskot puhdistaisivat ilmaa ennen kuin on liian myöhäistä.
Varmaankin juuri näiden synkkien aikojen johdosta piakkoin ilmestyvä kirjani on saanut nimekseen ”Harkittu murha”. Freudin teorioita ei pidä aliarvioida näinkään pienimuotoisessa asiassa kuin kirjan nimen valinnassa.
Yleisurheilun lukemattomista arvokisoista on taas yksi takana. Berliinin MM-kisat huipentuivat suomalaisten osalta miesten keihäänheiton karsinnan jälkeen keihäänheiton loppukilpailun kärsintään. Yksi oli kuumeessa, toinen unessa, kolmannen pää ei vain kestänyt. Sehän on urheilussa ihan tavallista mutta Suomessa kaiken taakse kätkeytyy universumin luhistumista ennakoiva kavala degeneroituminen.
Jo muinoin kun suomalais-ugrilaiset heimot vaelsivat kohti pohjoista (tai länttä, ihan miten vaan), oli tärkeää saada keppi lentämään. Jänis, hirvi tai lumessa möyrivä kanalintu oli kätevä keihästää puuvaarnalla, mitä kauempaa sen parempi. Heittäminen jäi meille veriin ihan puolivahingossa.
1900-luvulla viskelylle löytyi taas, pitkästä aikaa, mielekäs tarkoitus. Kun olympialaiset saatiin käyntiin, suomalaiset osoittautuivat melko taitaviksi nakkelijoiksi ihan luonnostaan. Vasta kun urheiluun tuli mukaan suuri raha, muitakin alkoi kiinnostaa keihäänheitosta saatava maine, mammona ja kunnia.
Loppu on meille niin kovin tuttua tarinaa, ettei sitä viitsisi edes toistaa. Jouduimme hiukan harjoittelemaan. Meistä tuli tieteellisiä. Kaikki oppivat ristiaskelten ja pönkän pitämisen tärkeyden, heittokulman, pehmeän alustan, vetovaiheen pituuden. Kun ennen mentiin ja heitettiin sitä helkutin keppiä niin pitkälle kuin mahdollista, nyt lasketaan pää punaisena joka heittoa ennen sinin suhdetta tangenttiin. Sehän ei suomalaiselle sovi. Kaikki ajattelu on meille liikaa. Ei pää kestä, pettää hermo. Homma toimii joko lonkalta tai ei ollenkaan.
Vaikka MM-kisat eivät olekaan kulttuurin riemujuhlaa, tuli siellä todistettua muuan tärkeä seikka todeksi. Unkarilaiset ovat todella suomalaisten sukulaiskansa. Kun pustan poika Pars oli hallinnut moukaririnkejä suvereenisti koko kesän, hän meni ja jäi tärkeimmässä kisassa ilman mitalia. Ei kestänyt pää. Meidän poika.
Positiivuus on nykyelämän mantra, jota hoetaan aina kun rakeita sataa laariin. Asenteen avulla voi toki paklata elämän ryppyjä, mutta ei ne silti sieltä mihinkään häviä. Vaikka suu olisi korvissa, vesi on yhä märkää ja tuli polttaa näppejä.
Ihmisellä on oikeus pitää karvalakkia nurinpäin päässä jos siltä tuntuu. Mikään laki ei velvoita ketään ajattelemaan postiviisesti silloin, kun halla syö viljan ja rotat huopikkaat. Ihminen, joka hymyilee niin leveästi että korvat putoavat nieluun, on kuuro hätähuudoille.
Ihmisen paha mieli on kohta yhtä suuri tabu kuin kuolema. Ennen mummot ja vaarit saivat kuolla kotona perheen keskellä, nyt tuo kauhu on ulkoistettu pois meidän iloamme pilaamasta. Ilman kuolemaa elämällä ei olisi mitään arvoa, sama on surun ja ilon suhde. Huonotuulisuus, silloin kun sille on pätevä syy, ei ole sairaus vaan voimavara.
Onko komeampaa tunnetta kuin nousta noesta ja tuhkasta uuteen päivään, kun on saanut rypeä mudassa ja mustissa ajatuksissa. Vain varjoista tullut tajuaa valon kirkkauden.
Joskus ei vaan huvita mikään ja se on ihan normaalia.
 Minulta on usein kysytty, kuinka jaksan tarpoa arjen läpi ja kaiken sen lisäksi kirjoittaa myös kirjoja. Yksi syy on tietenkin se, että kirjailijan työ istuu nahkani alle kuin tatuointi. Ensimmäisen kerran tekstiäni julkaistiin jo 70-luvulla, eli hiukan dinosaurusten sukupuuttoon kuolemisen jälkeen. Meillä jokaisella on jokin lahjakkuus ja intohimo, joka palaa meissä, kellä kovemmin, kellä heikommin. Minulla on ollut vielä se onni, että lahjakkuus ja intohimo kohdistuivat samaan asiaan.
Toinen jaksamisen suuri salaisuus on siinä, että osaan keskittyä. Kun teen jotakin, teen sen kunnolla tai en ollenkaan. Vältän lupaamasta liikoja ja sen vähän minkä lupaan, myös teen.
Tämä pätee myös laiskotteluun. Kun en tee mitään, en tosiaan tee mitään. En vaivaa päätäni sillä, pitäisikö tehdä jotakin, en saa stressiä laiskuudesta. Jos jotakin kiinnostaa mitä kuvittelen tekeväni tuijottaessani kattoa tai horisonttiin vaipuvaa aurinkoa tuntikausia, vastaus on yksinkertainen; olen elossa.
Uskon vahvasti, että laiskuus on syynä siihen, että pystyn talven pimeinä öinä kirjoittamaan keräämäni aineiston perusteella kelpo romaanin tai sommittelemaan pro gradu -työn muutamassa kuukaudessa. Työtarmon pitää antaa rauhassa kerääntyä jotta siinä on tarvittavaa raivoa suurenkin työn viemiseksi loppuun. Sodankäynnin taito on tässäkin asiassa yksinkertainen. On osattava keskittää voimansa jotta vihollisen kimppuun voi hyökätä ylivoimalla.
Onomatopoeettisesti laiska ihminen on suuri sankari. Billy Idolin opettaja totesi pojasta aikoinaan: ”William is idle”, William on laiska. Tulevina vuosina William muisti opettajansa sanat ja käänsi ne voitokseen. Hän keskittyi musiikkiin ja hänestä tuli miljoonien idoli.
Kukapa meistä ei haluaisi olla suurten massojen idoli? Jotta tuon päämäärän voi saavuttaa, on ensin osattava olla oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa laiska.
Monta kolmegrammaista päivää on tullut viime aikoina kulutettua kulttuurin parissa. Toukokuun viimeisenä torstaina Albertin kellarissa vietettiin kirjanjulkistamistilaisuus, jossa näki päivänvalon Tapani Baggen uusin rikosromaani Valkoinen hehku. Tilaisuudessa esiintyi myös maan mainio Seppo Jokinen, jonka tarinoita on aina ilo kuunnella. Ne jotka eivät paikalle päässeet, jäivät paitsi mainiosta tarinasta nuoresta miehestä, joka otti pelkän menolipun Australiaan.
Minulla oli kunnia haastatella Baggea uuden kirjan tiimoilta. Tämä tehtävä oli mieluinen, sillä Valkoinen hehku on ehdottomasti tähän mennessä Baggen paras rikosromaani. Se on paljon sanottu sillä Kummisedän hautajaisiin päättynyt Hämeenlinna-sarja oli sekin erinomainen. Bagge taitaa loistavasti rikosromaanille ominaisen vauhdikkaan kerronnan, josta ei puutu huumoriakaan. Kun tähän lisätään kiinnostava aihe ja tuhti tarina, lopputulos on hieno. Lisäksi olin tyytyväinen siitä, että Bagge kuvaa vuoden 1938 Hämeenlinnaa niin taitavasti, että lukija solahtaa huomaamattaan seitsemänkymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Tämä kirja kannattaa ehdottomasti hankkia, ostaa, lainata tai varastaa, miten kukin nyt tavaransa haalii. Itse olen opuksen ehtinyt lukea jo kaksi kertaa, joten voin taata senkin, että Valkoinen hehku kestää lukemista.
Tapani kävi myös Huomenta Suomen kirja-aamussa haastateltavana. Jos missasitte ohjelman, katsokaa se nyt täältä.
Kesäkuun alussa oli puolestaan Kirjailijaliiton seminaari ja kevätkokous samassa paketissa. Villa Kivessä kokoontui taas kattava joukko kirjailijoita, nuoria ja vanhoja. Pahamaineinen jäseneksihyväksymisrirtuaali suoritettiin synkän hiljaisuuden vallitessa kynttilöiden valossa verta juoden. Muutama uusi jäsen otettiin liittoon, kunhan he ensin vannovat uskollisuutta vanhoille jäsenille ja hankkivat pakollisen Minervan pöllön lemmikikseen. Nuo pöllöt ovat tosin nykyään niin harvinaisia, että pöllön hankinta rajoittaa uusien jäsenien ottamista enemmän kuin hakijoiden kaunokirjallinen taso tai tuotannon täydentyminen.
Kokouksessa puhuttiin paljon mutta yksi seikka nousi ylitse muiden. Hämmästeltiin suuresti sitä, miksi kaikki tahot haluavat saada kirjailijan tuotantoa käyttöönsä ilman korvausta. Viimeisin esimerkki oli HKL, joka tahtoi ja varmaan saikin, runoja käyttöönsä ilmaiseksi. Eräs nuori, erittäin lahjakas ja ihastuttava runoilija oli saanut tämän tarjouksen ja rahan sijaan hänelle oli tosiaan tarjottu mainetta ja kunniaa, jota hän tietysti kipeästi kaipaa. Valtavien ponnistusten jälkeen hän sai HKL:n edustajan vakuuttumaan siitä, että työn hedelmistä pitää maksaa, mainetta ei voi syödä. Surkuhupaisinta tässä oli se, että ei puhuttu miljoonista, ei tuhansista eikä edes sadoista euroista vaan viidenkympin (50) kertakorvauksesta!
 Tässä maassa poliittiset broilerit, kuten pääministerimme, nettoaa tuon viisikymppisen seisomalla eduskunnan kahviossa jonottamassa sokerimunkkiaan. Jos joku epäilee sanojani niin voin paljastaa, että olen sen omin silmin käynyt toteamassa. Tietysti tämä on ammatinvalintakysymys mutta hävyttömyydelläkin pitää olla rajansa. Kyllä ihmisellä olisi syytä olla jonkinlainen kunnioitus toista ihmistä ja hänen työtään kohtaan.
Joka tapauksessa kulttuuripäiväni ovat olleet antoisa kokemus. Virkeitä projekteja on vireillä monella kirjailijalla. Suomalainen kirjallisuus saattaa välillä kitua mutta ei se ihan helpolla suostu kuolemaan.
|
|
|
